Maanantaina töihin mennessäni otin hetken mielijohteesta varsin pitkän reitin. Ajoin Keltinmäestä Isolahteen, sieltä Tikkalaan ja seututien 607 kautta Korpilahdelle, josta ysitietä takaisin kaupunkiin. Nuo pienemmät tiet antavat aivan toisella tavalla haastetta ja harjoitusta kuin kaupungin kadut tai hyvät valtatiet. Olenkin sen jälkeen ajanut tuon tien jo useampaan kertaan (lompakko itkee...).
Melkoinen oli hämmästykseni, kun Tikkalasta poistuttaessa tie muuttui sorapäällysteiseksi ralllipoluksi.
View Larger Map
Kyseessä on seututie eli kolmannen luokan maantie, heti valtateiden ja kantateiden jälkeen. Tien rallipolkumaisuus yllätti. Tiellä on lähes koko matkalla yleisrajoitus 80 km/h.
View Larger Map
Seuraavaan mutkaan on helppo ajaa ylikovaa.
View Larger Map
Tie on aivan korvessa.
View Larger Map
Tie on uskomattoman mäkinen. Seuraavassa kuvassa näkyvä mäki on niin jyrkkä sekä alas- että ylöspäin ja sen laakso on niin pieni, että kun otin ensimmäisellä ajokerralla alamäessä vauhtia sinne sallittuun 80 km/h:iin asti (tarkoituksena antaa sen hidastua ylämäessä), pohjalta noustettaessa veri pakeni päästä. Tunne oli erittäin hurja.
View Larger Map
Tie tulee Korpilahdelle Petäjävedeltä. Petäjäveden suunnalla tie ylittää Piesalanjoen, jossa on juuri näinä aikoina komea koski (ei tosin tässä Googlen kuvassa yhtä komea):
View Larger Map
Soratiellä ajamisen kokemuksen voisi päätiellä saada ajamalla tuhatta ja sataa (siis 200 km/h ja yli), mutta soratiellä se on laillista (ja fiksusti tehtynä turvallistakin!). Kun kerran ajoin soratieltä ysitielle, oli muutos kuin olisi sohvalle mennyt löhöämään.
Alan ymmärtää myös (mutta en hyväksy) miksi jotkut autoilijat haukkuvat nopeusrajoituksia. Seututie 607 on kapea, mutkainen ja mäkinen soratie, Keltinmäentie on leveä, suora ja tasainen asfalttitie. Seututiellä 607 kevyt liikenne ajaa muun liikenteen seassa, Keltinmäentiellä on kasvillisuudella autotiestä erotettu kevyen liikenteen väylä. Keltinmäentien pitkällä suoralla ei ole juuri edes tietä ylittäviä jalankulkijoita, sillä tien toisella puolella on metsää. Toki liikennemäärät ja lähellä olevan asutuksen määrä on aivan eri luokkaa. Seututie 607:llä on lähes koko matkan 80 km/h:n yleisrajoitus, Keltinmäentie kuuluu 40 km/h:n nopeusrajoitusalueeseen.
What can I say? Soratiellä on hauskaa.
Sunday, April 18, 2010
Friday, February 26, 2010
Ratapäivä
Autokoulu Moottori on järjestänyt jo monena vuonna helmikuun lopulla ajokortillisille tarkoitetun ajoharjoitteluratapäivän. Osallistuin siihen tänään ensimmäistä kertaa.
Lähdin liikkeelle noin 10:20. Ensiksi puhdistin ikkunat kunnolla ja tarkastin pikkiriikkisellä Bilteman mittarilla rengaspaineet. Sitten ajoin läheiselle kylmäasemalle, tankkasin ja tarkistin nesteet. Valitettavasti vesihana oli rikki, joten en voinut täyttää pesusäiliötä, mutta toisaalta, eipä tänään ollut pesunesteelle edes juuri tarvetta.
Varsinaiselle matkalle pääsin n. klo 10:45. Reittinä oli Rantaväylä–Vaajakosken moottoritie–tie E75–tie 610–Röksäntie–Joutsan seudun ratakeskus (JoSeMoRa). Perillä olin noin 11:50.
Ensimmäinen tunti meni kahvitellessa. Suorittajia oli noin tusina, ja autokoulun opettajia kolme. Suorittajien joukossa oli kolme työkaveriani sekä Poloisen Jenni.
Seuraavaksi opettajat tekivät näyttöjä: kahden kitkarenkaisen (ABS molemmissa, toinen etuveto ja toinen neliveto), yhden nastarenkaisen (ABS, etuveto?) sekä lisäksi ei-ABS-kitkarenkaisen henkilöauton jarrutusmatkat, Lisäksi demonstroitiin autokoulun kuorma-auton jarrutus (ei ABS) kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla kuormurikuski piti jarrut lukossa loppuun asti; kuormuri pyörähti oikein komeasti koko ympyrän. Toisella kerralla kuormuri vapautti jarruja tarpeeksi jotta auto pysyy suorassa. Yllättäen ABS oli huomattavasti nopeampi pysähtymään kuin perinteinen jarru (olin ollut siinä käsityksessä, että ABS häviää jarrutusmatkassa mutta voittaa ohjattavuudessa jarrutuksen).
Sitten ruvettiin ajamaan tehtäviä. Jokainen teki ensiksi saman jarrutuksen vuorollaan. Oma jarrutukseni Punton perinteisillä jarruilla päätyi suunnilleen samalle lukemalle kuin näyttöjen ABS-henkilöautot. Ratamestarina lipuna kanssa heilunut opettaja kehui nastarenkaitani.
Seuraavaksi tein useita väistötehtäviä. Ideana on siis ajaa tilanteeseen, jossa pitää väistää "yllättäen" vastaan tulevaa estettä ja sitten vielä palata nopeasti takaisin "kaistalle". Autokoulun liukkaan kelin kurssilla nämä harjoitukset menivät kokonaan pipariksi, kun autokoulun ABS- ja ESC-varustettu auto teki joka yrityksellä piruetteja. Tällä kertaa väistöt onnistuivat: tein neljä toistoa (kerran 60 km/h, kahdesti 70 km/h ja kerran 80 km/h), joista kolmella kerralla sain väistön tehtyä kunnialla ja kahdesti pääsin omalle kaistallekin. Ratamestarina toiminut opettaja antoi jokaisen toiston jälkeen palautetta, jonka ansiosta suoritustekniikka parani huomattavasti.
Yksi ongelma väistötehtävässä on: väistökäännös on niin nopea ja terävä, että hetkelliset gee-voimat ovat ihan kohtuulliset. Muutaman toiston jälkeen olo oli kuin lievän aivotärähdyksen jälkeen: hieman huonoa oloa ja lievää päänsärkyä. Mutta tauko selvitti sen ongelman.
Paluu lähtöpaikalle ajettiin rallisprinttirataa pitkin. Oli itse asiassa aika kivaa päästä testaamaan rata-ajoakin, vaikka en missään vaiheessa ottanut juuri riskejä. Loppuvaiheessa ajelin varsin puhtaita ideaalilinjoja (racing line) kohtuullisilla suoranopeuksilla (parhaimmillaan 50 km/h). Toki olisi kovempaakin päässyt, mutta en halunnut riskeerata ulosajoa. Kerran edelläni ajanut kaveri heitti autonsa perää aika komeasti ja taisi jopa pyörähtää piruetinkin kerran; sillä kertaa ajelin varovasti.
Tauon jälkeen väistötehtävä purettiin ja tilalle rakennettiin pujottelurata. Tein muutamia pujottelutehtäviä ja kaarretehtäviä. Tämän jälkeen päästiin leikkimieliseen kilpailuun:
Kilparata rakennettiin keiloilla koostumaan kolmesta osasta. Lähtö ja maali oli auton kokoinen ruutu. Ruudusta kohtuullisen matkan päässä oli pujottelurata. Pujotteluradan jälkeen tuli vielä yksi keila, joka piti kiertää päästääkseen takaisin pujotteluradalle. Kaikki suorittajat ajoivat autoliikkeeltä lainatulla neliveto-Audilla, jota osa oli jo aiemmin päivän aikana (mutta en minä) kokeillut. Sakkosekunteja sai, jos oikaisi radalla, tai kaatoi keilan, tai ei saanut autoa pysähtymään maaliruudun sisälle.
En halunnut ajaa ensimmäisenä, koska halusin nähdä muutaman suorituksen strategian muodostamista varten. Pian selvisi, että Audi pysähtyy hitaasti, ja useimmat ajoivatkin ruudun yli. Laskeskelin, että kymmenen sekunnin aikasakko on niin iso, että jarrutuksessa kannattaa ottaa varman päälle ja silti jää voitolle.
Taisin ajaa radan neljäntenä. Tuo Audi ei ollut lainkaan oma suosikkini: istuin oli mukava, mutta autoon oli ison miehen hankala sulloutua, eikä turvavyön laittaminen meinannut millään onnistua. Lopulta pääsin liikkeelle. Perusajatus ajossani oli se, minkä olen ratakuskien suusta monta kertaa kuullut: sladia kannattaa välttää.
Lähdin ensin varovasti, mutta kiihdytin sitten nopeasti pujotteluradalle. Otin vauhtia paljon pois jarruttamalla, mutta huomasin pian, että auto kyllä taipuu kohtuuvauhdissakin pujotteluun. Pujotteluradan jälkeen kiihdytin kääntöpaikalle, jonka puolestaan ajoin suhteellisen hitaassa vauhdissa (sladi, muistattehan). Paluupujottelukin meni ihan mallikkaasti. Lopussa melkein unohdin, että tämä Audi on hidas jarruttamaan, mutta muistin sen ajoissa: otin vauhdin pois juuri ruutuun tullessani ja rullasin ripeästi mutta jarrujen kannalta riittävän hitaasti ruutuun. Aikani oli 48 sekuntia.
Kilpailun jälkeen oli palkintojenjaon vuoro. Voittajan aika oli muistaakseni n. 39 sekuntia. Osoittautui, että aikani oli (monien muiden saamat sakot huomioonottaen) toiseksi paras. Tulin siis toiseksi. Palkinnoksi sain Audi-brändätyn ensiapulaukun. Kiitoksia!
Paluumatkalla satoi lunta, mutta muuten se meni ilman maininnan arvoisia sattumuksia.
Nyt olen väsynyt, ja iloinen toisesta sijasta. Ja toki myös kokemuksesta.
Lisäys: Poloisen Jenni on myös kirjoittanut päivästä. Mukana on myös kuvia! Itse olin liian keskittynyt suorittamiseen ottaakseni valokuvia.
Lähdin liikkeelle noin 10:20. Ensiksi puhdistin ikkunat kunnolla ja tarkastin pikkiriikkisellä Bilteman mittarilla rengaspaineet. Sitten ajoin läheiselle kylmäasemalle, tankkasin ja tarkistin nesteet. Valitettavasti vesihana oli rikki, joten en voinut täyttää pesusäiliötä, mutta toisaalta, eipä tänään ollut pesunesteelle edes juuri tarvetta.
Varsinaiselle matkalle pääsin n. klo 10:45. Reittinä oli Rantaväylä–Vaajakosken moottoritie–tie E75–tie 610–Röksäntie–Joutsan seudun ratakeskus (JoSeMoRa). Perillä olin noin 11:50.
Ensimmäinen tunti meni kahvitellessa. Suorittajia oli noin tusina, ja autokoulun opettajia kolme. Suorittajien joukossa oli kolme työkaveriani sekä Poloisen Jenni.
Seuraavaksi opettajat tekivät näyttöjä: kahden kitkarenkaisen (ABS molemmissa, toinen etuveto ja toinen neliveto), yhden nastarenkaisen (ABS, etuveto?) sekä lisäksi ei-ABS-kitkarenkaisen henkilöauton jarrutusmatkat, Lisäksi demonstroitiin autokoulun kuorma-auton jarrutus (ei ABS) kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla kuormurikuski piti jarrut lukossa loppuun asti; kuormuri pyörähti oikein komeasti koko ympyrän. Toisella kerralla kuormuri vapautti jarruja tarpeeksi jotta auto pysyy suorassa. Yllättäen ABS oli huomattavasti nopeampi pysähtymään kuin perinteinen jarru (olin ollut siinä käsityksessä, että ABS häviää jarrutusmatkassa mutta voittaa ohjattavuudessa jarrutuksen).
Sitten ruvettiin ajamaan tehtäviä. Jokainen teki ensiksi saman jarrutuksen vuorollaan. Oma jarrutukseni Punton perinteisillä jarruilla päätyi suunnilleen samalle lukemalle kuin näyttöjen ABS-henkilöautot. Ratamestarina lipuna kanssa heilunut opettaja kehui nastarenkaitani.
Seuraavaksi tein useita väistötehtäviä. Ideana on siis ajaa tilanteeseen, jossa pitää väistää "yllättäen" vastaan tulevaa estettä ja sitten vielä palata nopeasti takaisin "kaistalle". Autokoulun liukkaan kelin kurssilla nämä harjoitukset menivät kokonaan pipariksi, kun autokoulun ABS- ja ESC-varustettu auto teki joka yrityksellä piruetteja. Tällä kertaa väistöt onnistuivat: tein neljä toistoa (kerran 60 km/h, kahdesti 70 km/h ja kerran 80 km/h), joista kolmella kerralla sain väistön tehtyä kunnialla ja kahdesti pääsin omalle kaistallekin. Ratamestarina toiminut opettaja antoi jokaisen toiston jälkeen palautetta, jonka ansiosta suoritustekniikka parani huomattavasti.
Yksi ongelma väistötehtävässä on: väistökäännös on niin nopea ja terävä, että hetkelliset gee-voimat ovat ihan kohtuulliset. Muutaman toiston jälkeen olo oli kuin lievän aivotärähdyksen jälkeen: hieman huonoa oloa ja lievää päänsärkyä. Mutta tauko selvitti sen ongelman.
Paluu lähtöpaikalle ajettiin rallisprinttirataa pitkin. Oli itse asiassa aika kivaa päästä testaamaan rata-ajoakin, vaikka en missään vaiheessa ottanut juuri riskejä. Loppuvaiheessa ajelin varsin puhtaita ideaalilinjoja (racing line) kohtuullisilla suoranopeuksilla (parhaimmillaan 50 km/h). Toki olisi kovempaakin päässyt, mutta en halunnut riskeerata ulosajoa. Kerran edelläni ajanut kaveri heitti autonsa perää aika komeasti ja taisi jopa pyörähtää piruetinkin kerran; sillä kertaa ajelin varovasti.
Tauon jälkeen väistötehtävä purettiin ja tilalle rakennettiin pujottelurata. Tein muutamia pujottelutehtäviä ja kaarretehtäviä. Tämän jälkeen päästiin leikkimieliseen kilpailuun:
Kilparata rakennettiin keiloilla koostumaan kolmesta osasta. Lähtö ja maali oli auton kokoinen ruutu. Ruudusta kohtuullisen matkan päässä oli pujottelurata. Pujotteluradan jälkeen tuli vielä yksi keila, joka piti kiertää päästääkseen takaisin pujotteluradalle. Kaikki suorittajat ajoivat autoliikkeeltä lainatulla neliveto-Audilla, jota osa oli jo aiemmin päivän aikana (mutta en minä) kokeillut. Sakkosekunteja sai, jos oikaisi radalla, tai kaatoi keilan, tai ei saanut autoa pysähtymään maaliruudun sisälle.
En halunnut ajaa ensimmäisenä, koska halusin nähdä muutaman suorituksen strategian muodostamista varten. Pian selvisi, että Audi pysähtyy hitaasti, ja useimmat ajoivatkin ruudun yli. Laskeskelin, että kymmenen sekunnin aikasakko on niin iso, että jarrutuksessa kannattaa ottaa varman päälle ja silti jää voitolle.
Taisin ajaa radan neljäntenä. Tuo Audi ei ollut lainkaan oma suosikkini: istuin oli mukava, mutta autoon oli ison miehen hankala sulloutua, eikä turvavyön laittaminen meinannut millään onnistua. Lopulta pääsin liikkeelle. Perusajatus ajossani oli se, minkä olen ratakuskien suusta monta kertaa kuullut: sladia kannattaa välttää.
Lähdin ensin varovasti, mutta kiihdytin sitten nopeasti pujotteluradalle. Otin vauhtia paljon pois jarruttamalla, mutta huomasin pian, että auto kyllä taipuu kohtuuvauhdissakin pujotteluun. Pujotteluradan jälkeen kiihdytin kääntöpaikalle, jonka puolestaan ajoin suhteellisen hitaassa vauhdissa (sladi, muistattehan). Paluupujottelukin meni ihan mallikkaasti. Lopussa melkein unohdin, että tämä Audi on hidas jarruttamaan, mutta muistin sen ajoissa: otin vauhdin pois juuri ruutuun tullessani ja rullasin ripeästi mutta jarrujen kannalta riittävän hitaasti ruutuun. Aikani oli 48 sekuntia.
Kilpailun jälkeen oli palkintojenjaon vuoro. Voittajan aika oli muistaakseni n. 39 sekuntia. Osoittautui, että aikani oli (monien muiden saamat sakot huomioonottaen) toiseksi paras. Tulin siis toiseksi. Palkinnoksi sain Audi-brändätyn ensiapulaukun. Kiitoksia!
Paluumatkalla satoi lunta, mutta muuten se meni ilman maininnan arvoisia sattumuksia.
Nyt olen väsynyt, ja iloinen toisesta sijasta. Ja toki myös kokemuksesta.
Lisäys: Poloisen Jenni on myös kirjoittanut päivästä. Mukana on myös kuvia! Itse olin liian keskittynyt suorittamiseen ottaakseni valokuvia.
Monday, January 18, 2010
Sähläilyä
Noi ei oikeasti kovin paljoa sähläilyä, suurin osa ajoista menee ihan mallikkaasti. Mutta sellaisesta tulee tylsiä postauksia.
Sen arvioiminen, milloin punaisiksi vaihtuviin valoihin pitää pysähtyä ja milloin niiden läpi voi vielä laillisesti ajaa, on minulle ollut aina hieman hankalaa. Autokouluaikana pysähdyin pari kertaa melkein kuin seinään kun refleksinomaisesti jarrutin kovaa valoihin. Ajokokeessa puolestaan ajoin sen verran myöhäisillä vihreillä valoihin, että ajattelin että hylsy tulee (tutvon mielestä ajoin oikein). Yleensä ajan mielummin läpi jos en ole varma pysähtymisestä, joskus lopetan jarrutuksen kesken kun huomaan ettei pito riitä, mutta joskus tulee tehtyä aika rajujakin jarrutuksia.
Kerran näin kävi, kun tulin Vapaudenkatua Tourulan suunnasta tarkoituksena kääntyä Kalevenakadulle. Siinä on kääntyvien kaista erotettu korokkeella muusta tiestä, ja kääntyjillä on omat liikennevalot. Valot vaihtuivat minun lähestyessäni keltaiseksi ja sitten punaiseksi, ja pysäytin. Täytyy sanoa, että niillä rajoilla oli etten olisi itse ajautunut pääopastimen ohi. Pydähdyttyäni huomasin, että takanatulija joutui väistämään vasemmalle. Mahtoiko turvaväli olla kunnossa? Totta puhuen autokoulussa minua kehoitettiin aina tarkistamaan peilistä risteystä lähestyttäessä että onko takanatulija turvallisen kaukana, mutta enhän minä sitä yleensä muista, Toisaalta se on varmaan niinkin, että kun kääntyjä jarruttaa siinä joka tapauksessa, voi pysähdys tulla takanatulevalle yllätyksenä, jarruvalot kun eivät siltä varoita.
Samassa tilanteessa kävi vielä niinkin, että meidän takaa tuli paloauto vilkut ja sireeni päällä. Rauhallisesti tarkastin, mahtaako se mahtua vierestä. Sekä minä että takanatullut lähdimme suunnilleen yhtä aikaa liikkeelle punasia päin. No, eipä siinä mitään. Yllätyksekseni huomasin, että takanani ajanut pysähtyi jalkakäytävälle tietä antaakseen. Minusta se oli tarpeetonta, Kalevankadulla on siinä kohdassa kolme kaistaa tilaa.
Kävin jouluna Helsingissä äitiäni tapaamassa – kerran sain kaivaa Punton (hehtaariarviolla) puolimetrisestä hangesta. Käytin pyhien tilaisuutta hyväkseni, ja kävin keskustassa harjoittelemassa. Silloinhan Helsingissä oli liikennettä vain Jyväskylän arkiruuhkan verran! Huomasin taas kerran totuuden, jonka havaitsin ensimmäisen kerran ajaessani Tampereella viime keväänä: on kätevää, että liikennesäännöt on samat Jyväskylässä, Tampereella ja Helsingissä. Tosin Helsingissä tuo pitää vain osittain paikkaansa (ratikat, ja lisäksi Helsinki on Suomen liikennesääntölaboratorio). Erikoisuuksista pääsin testaaman tuon viikon aikana lähinnä Pohjolan aukiota; en oikein keksinyt mitään hyvää syytä ajaa Haagan liikenneympyrässä taikka Kivihaan tunnelissa.
Vain kerran olen saanut Puntoa houkutella käyntiin. Kovillakin pakkasilla se on muuten käynnistynyt, mitä nyt käyntiääni on tällöin tavallista rosoisempi. Kerran moottori ei kuitenkaan työpaikalta lähtiessä halunnut käynnistyä. Pakkasta taisi juuri silloin olla lähemmäs 30 astetta. Käynnistysmoottori pörähti pari kertaa laiskasti, sitten koko sähköjärjestelmä kaatui hetkeksi, minkä jälkeen käynnistysmoottori pyöri iloisesti mutta käynnistymisestä ei ollut merkkiäkään. Ladan omistamisesta on se hyöty, että tiedän, mitä tällöin pitää tehdä (se opetettiin Samaran käsikirjassa – Punton käsikirja ei mainitse ongelmaa sanallakaan): annoin auton levätä hetken, ja yritin sitten uudestaan. Kolmannella yrityksellä myös sytytykseen tuntui riittävän virtaa. Lopputulos: auto käynnissä, ajotietokone nollautunut, samoin kello. Mutta kotiin pääsin ongelmitta (ajoin pitkän lenkin akkua ladatakseni).
Kerroinko jo, kuinka kerran onnistuin sammuttamaan liikkuvan Punton moottorin? Jyväskylän Vesangantiellä välillä Paloasemankatu – Nisulankatu on alamäki ja alamäessä bussipysäkki. Ajelin ehkä kolmantena bussin perässä mäkeä alas, ja sehän rotjake pysähtyi siihen pysäkille. Minulla oli ihan mukavasti turvaväliä, joten himmailin vain ja odottelin että se pääsee taas liikkeelle, kun arvelin ettei sillä kovin kauaa mene (eikä mennyt). Vaihde oli 4 ja hidastelin jarrupolkimen avulla kytkin ylhäällä (vastavetona sille, että yleensä poljen kytkintä turhan aikaisin). Noh, moottori ei siitä tykännyt vaan rupesi yskimään. Tajusin siinä kohtaa, että vaihde saisi olla pienempikin, laitoin kytkimen pohjaan vaihtamista varten ja moottori sammui siihen! Autossa vauhtia n. 30 km/h. Samalla bussi lähti. Hetken verran meni, että sain moottorin taas käyntiin. Takanatulija jo oli melkein minua ohittamassa, mitä mahtoi ajatella.
Tarinan opetus? Sitä kytkintä saisi käyttää ennen kuin moottori rupeaa yskimään. Jälkikäteen mietin, että olisi sen varmaan saanut käyntiin vaan nostamalla kytkimen, mutta toisaalta käskikirja jyrkästi kieltää mäkistartit.
Sen arvioiminen, milloin punaisiksi vaihtuviin valoihin pitää pysähtyä ja milloin niiden läpi voi vielä laillisesti ajaa, on minulle ollut aina hieman hankalaa. Autokouluaikana pysähdyin pari kertaa melkein kuin seinään kun refleksinomaisesti jarrutin kovaa valoihin. Ajokokeessa puolestaan ajoin sen verran myöhäisillä vihreillä valoihin, että ajattelin että hylsy tulee (tutvon mielestä ajoin oikein). Yleensä ajan mielummin läpi jos en ole varma pysähtymisestä, joskus lopetan jarrutuksen kesken kun huomaan ettei pito riitä, mutta joskus tulee tehtyä aika rajujakin jarrutuksia.
Kerran näin kävi, kun tulin Vapaudenkatua Tourulan suunnasta tarkoituksena kääntyä Kalevenakadulle. Siinä on kääntyvien kaista erotettu korokkeella muusta tiestä, ja kääntyjillä on omat liikennevalot. Valot vaihtuivat minun lähestyessäni keltaiseksi ja sitten punaiseksi, ja pysäytin. Täytyy sanoa, että niillä rajoilla oli etten olisi itse ajautunut pääopastimen ohi. Pydähdyttyäni huomasin, että takanatulija joutui väistämään vasemmalle. Mahtoiko turvaväli olla kunnossa? Totta puhuen autokoulussa minua kehoitettiin aina tarkistamaan peilistä risteystä lähestyttäessä että onko takanatulija turvallisen kaukana, mutta enhän minä sitä yleensä muista, Toisaalta se on varmaan niinkin, että kun kääntyjä jarruttaa siinä joka tapauksessa, voi pysähdys tulla takanatulevalle yllätyksenä, jarruvalot kun eivät siltä varoita.
Samassa tilanteessa kävi vielä niinkin, että meidän takaa tuli paloauto vilkut ja sireeni päällä. Rauhallisesti tarkastin, mahtaako se mahtua vierestä. Sekä minä että takanatullut lähdimme suunnilleen yhtä aikaa liikkeelle punasia päin. No, eipä siinä mitään. Yllätyksekseni huomasin, että takanani ajanut pysähtyi jalkakäytävälle tietä antaakseen. Minusta se oli tarpeetonta, Kalevankadulla on siinä kohdassa kolme kaistaa tilaa.
Kävin jouluna Helsingissä äitiäni tapaamassa – kerran sain kaivaa Punton (hehtaariarviolla) puolimetrisestä hangesta. Käytin pyhien tilaisuutta hyväkseni, ja kävin keskustassa harjoittelemassa. Silloinhan Helsingissä oli liikennettä vain Jyväskylän arkiruuhkan verran! Huomasin taas kerran totuuden, jonka havaitsin ensimmäisen kerran ajaessani Tampereella viime keväänä: on kätevää, että liikennesäännöt on samat Jyväskylässä, Tampereella ja Helsingissä. Tosin Helsingissä tuo pitää vain osittain paikkaansa (ratikat, ja lisäksi Helsinki on Suomen liikennesääntölaboratorio). Erikoisuuksista pääsin testaaman tuon viikon aikana lähinnä Pohjolan aukiota; en oikein keksinyt mitään hyvää syytä ajaa Haagan liikenneympyrässä taikka Kivihaan tunnelissa.
Vain kerran olen saanut Puntoa houkutella käyntiin. Kovillakin pakkasilla se on muuten käynnistynyt, mitä nyt käyntiääni on tällöin tavallista rosoisempi. Kerran moottori ei kuitenkaan työpaikalta lähtiessä halunnut käynnistyä. Pakkasta taisi juuri silloin olla lähemmäs 30 astetta. Käynnistysmoottori pörähti pari kertaa laiskasti, sitten koko sähköjärjestelmä kaatui hetkeksi, minkä jälkeen käynnistysmoottori pyöri iloisesti mutta käynnistymisestä ei ollut merkkiäkään. Ladan omistamisesta on se hyöty, että tiedän, mitä tällöin pitää tehdä (se opetettiin Samaran käsikirjassa – Punton käsikirja ei mainitse ongelmaa sanallakaan): annoin auton levätä hetken, ja yritin sitten uudestaan. Kolmannella yrityksellä myös sytytykseen tuntui riittävän virtaa. Lopputulos: auto käynnissä, ajotietokone nollautunut, samoin kello. Mutta kotiin pääsin ongelmitta (ajoin pitkän lenkin akkua ladatakseni).
Kerroinko jo, kuinka kerran onnistuin sammuttamaan liikkuvan Punton moottorin? Jyväskylän Vesangantiellä välillä Paloasemankatu – Nisulankatu on alamäki ja alamäessä bussipysäkki. Ajelin ehkä kolmantena bussin perässä mäkeä alas, ja sehän rotjake pysähtyi siihen pysäkille. Minulla oli ihan mukavasti turvaväliä, joten himmailin vain ja odottelin että se pääsee taas liikkeelle, kun arvelin ettei sillä kovin kauaa mene (eikä mennyt). Vaihde oli 4 ja hidastelin jarrupolkimen avulla kytkin ylhäällä (vastavetona sille, että yleensä poljen kytkintä turhan aikaisin). Noh, moottori ei siitä tykännyt vaan rupesi yskimään. Tajusin siinä kohtaa, että vaihde saisi olla pienempikin, laitoin kytkimen pohjaan vaihtamista varten ja moottori sammui siihen! Autossa vauhtia n. 30 km/h. Samalla bussi lähti. Hetken verran meni, että sain moottorin taas käyntiin. Takanatulija jo oli melkein minua ohittamassa, mitä mahtoi ajatella.
Tarinan opetus? Sitä kytkintä saisi käyttää ennen kuin moottori rupeaa yskimään. Jälkikäteen mietin, että olisi sen varmaan saanut käyntiin vaan nostamalla kytkimen, mutta toisaalta käskikirja jyrkästi kieltää mäkistartit.
Friday, November 6, 2009
Lunta ja pimeää
Tänään oli ensimmäinen kunnon lumisade Jyväskylässä. Pienempiä yrityksiä on ollut muutama aiemminkin.
Pääsin päivän työstä (käräjäoikeuden lautamiehen tehtävästä) myöhään iltapäivällä. Ajelin sitten pari tuntia ympäri Jyväskylää testaamassa lumiajamista. Sainhan ajokortin talviaikana, mutta ajorutiinini on kehittynyt kesäkeleillä.
Ensimmäinen havaintoni oli, että Punto on aika helppo ajettava lumella. Suuntavakaus kovissa jarrutuksissa on erinomainen, ja pidon loppumisen tuntee aika hyvin takamuksessa (jopa ohjaustehostimen CITY-asennolla!). Yllättävän hankalaa oli pidon rajalle pääseminen edes tahallaan[*], tosin se varmastikin tulee helpottumaan talven edetessä.
[*] Tein testit tilanteissa, joissa muita tienkäyttäjiä ei ollut kovin lähellä, ja varsin pienissä nopeuksissa. Tein runsaasti kovia jarrutuksia, useita lukkojarrutuksiakin (ABS:ää tässä Puntossa kun ei valitettavasti ole) – yleeensä paikoissa, joissa nopeutta piti muutenkin hidastaa. Tein myös muutaman kiihdytyskokeen, joissa tarkoituksena oli vetävien pyörien pidon menetys. Ja etuveto-Punto kyllä puski kun tarpeeksi yritti (mutta yritystä kyllä vaadittiin). Sivuttaispidon rajoille en mennyt kertaakaan – se on liian vaarallista liikenteessä.
Toinen havainto oli, että liian monelta jalankulkijalta puuttuu heijastin. Kerran esimerkiksi ajoin suojatien yli ja huomasin suojatielle tulossa olevan jalankulkijan vasta ollessani kohdalla – hän oli sen verran kaukana, että rutiininomainen suojatien päiden tarkastus ei häntä paljastanut eikä tilanteessa ollut varsinaista vaaraa, mutta säikähdin kyllä kovasti! Onneksi minä en hätkähdä säikähdyksestä, tai olisin pian ollut Myllyjärventien ojassa...
Kolmas havainto oli, että järkyttävän monessa autossa on valot rikki.
Pääsin päivän työstä (käräjäoikeuden lautamiehen tehtävästä) myöhään iltapäivällä. Ajelin sitten pari tuntia ympäri Jyväskylää testaamassa lumiajamista. Sainhan ajokortin talviaikana, mutta ajorutiinini on kehittynyt kesäkeleillä.
Ensimmäinen havaintoni oli, että Punto on aika helppo ajettava lumella. Suuntavakaus kovissa jarrutuksissa on erinomainen, ja pidon loppumisen tuntee aika hyvin takamuksessa (jopa ohjaustehostimen CITY-asennolla!). Yllättävän hankalaa oli pidon rajalle pääseminen edes tahallaan[*], tosin se varmastikin tulee helpottumaan talven edetessä.
[*] Tein testit tilanteissa, joissa muita tienkäyttäjiä ei ollut kovin lähellä, ja varsin pienissä nopeuksissa. Tein runsaasti kovia jarrutuksia, useita lukkojarrutuksiakin (ABS:ää tässä Puntossa kun ei valitettavasti ole) – yleeensä paikoissa, joissa nopeutta piti muutenkin hidastaa. Tein myös muutaman kiihdytyskokeen, joissa tarkoituksena oli vetävien pyörien pidon menetys. Ja etuveto-Punto kyllä puski kun tarpeeksi yritti (mutta yritystä kyllä vaadittiin). Sivuttaispidon rajoille en mennyt kertaakaan – se on liian vaarallista liikenteessä.
Toinen havainto oli, että liian monelta jalankulkijalta puuttuu heijastin. Kerran esimerkiksi ajoin suojatien yli ja huomasin suojatielle tulossa olevan jalankulkijan vasta ollessani kohdalla – hän oli sen verran kaukana, että rutiininomainen suojatien päiden tarkastus ei häntä paljastanut eikä tilanteessa ollut varsinaista vaaraa, mutta säikähdin kyllä kovasti! Onneksi minä en hätkähdä säikähdyksestä, tai olisin pian ollut Myllyjärventien ojassa...
Kolmas havainto oli, että järkyttävän monessa autossa on valot rikki.
Saturday, October 31, 2009
Katsastus
Punton katsastusajan alkaminen oli parin viikon päässä, kun sen ostin. Auto oli liikkeessä huollettu ja tarkastettu, eikä se ollut minulle aiheuttanut mitään ongelmia, joten en ollut huolissani. Halusin silti katsastaa auton mahdollisimman pian, jotta voisin tarvittaessa valittaa myyjälle ongelmista.
Vein auton K1-Katsastuksen Keljon toimipisteeseen perjantaina illalla. Ennen katsastusta ajoin lenkin auton lämmittämiseksi. Hiljaista oli katsastusasemalla, lisäkseni oli vain toinen katsastettava, eikä lainkaan jonoa. En joutunut odottamaan muutamaa minuuttia kauemmin katsastuksen alkua. Tällä kertaa lähdin koeajokierrokselle mukaan.
Katsastaja puheli Fiatista siinä kuin minä normaalisti puhun Puntosta. Kysyi, oliko Fiat toiminut. Ihmetteli kevyttä ohjausta ja oli suorastaan hämmästynyt kun kerroin, että ohjauksessa oli silloin raskaampi moodi päällä. Seuraavaksi ajettiin dynamometrille. Etujarrut ja eri signaalivalot toimivat kunnolla.
Takajarrut saivat huonomman tuomion. "Saisi olla enemmän." Katsastaja laittoi käsijarrun päälle ja ajoi katsastustalon ympäri ja uudestaan dynamometrille. "Juuri ja juuri." Sain käskyn jarruttaa silloin tällöin oikein kovaa, kunhan ensiksi tarkistan peilistä, ettei takana ole ketään. Katsastaja arveli, että auto on seissyt liikkeessä jonkin aikaa.
Pakokaasutestit menivät läpi. Nosturilla autoa heiluteltiin ja sen pyöriä yritettiin repiä irti. "Alusta on hyvän näköinen, niin kuin tämänikäisessä autossa pitääkin olla." Moottorin öljypohja oli rasvainen, ja sain kehoituksen kysyä merkkihuollosta seuraavalla kerralla siitä. Tosin itse luulen että kyse on Punton helmasynnin – öljypohjan ruostumisen – ehkäisystä, siihen kun suositellaan juuri pohjan rasvaamista.
Läpi meni puhtain paperin. Seuraava katsastus lokakuun 2010 ja helmikuun 2011 välillä.
Vein auton K1-Katsastuksen Keljon toimipisteeseen perjantaina illalla. Ennen katsastusta ajoin lenkin auton lämmittämiseksi. Hiljaista oli katsastusasemalla, lisäkseni oli vain toinen katsastettava, eikä lainkaan jonoa. En joutunut odottamaan muutamaa minuuttia kauemmin katsastuksen alkua. Tällä kertaa lähdin koeajokierrokselle mukaan.
Katsastaja puheli Fiatista siinä kuin minä normaalisti puhun Puntosta. Kysyi, oliko Fiat toiminut. Ihmetteli kevyttä ohjausta ja oli suorastaan hämmästynyt kun kerroin, että ohjauksessa oli silloin raskaampi moodi päällä. Seuraavaksi ajettiin dynamometrille. Etujarrut ja eri signaalivalot toimivat kunnolla.
Takajarrut saivat huonomman tuomion. "Saisi olla enemmän." Katsastaja laittoi käsijarrun päälle ja ajoi katsastustalon ympäri ja uudestaan dynamometrille. "Juuri ja juuri." Sain käskyn jarruttaa silloin tällöin oikein kovaa, kunhan ensiksi tarkistan peilistä, ettei takana ole ketään. Katsastaja arveli, että auto on seissyt liikkeessä jonkin aikaa.
Pakokaasutestit menivät läpi. Nosturilla autoa heiluteltiin ja sen pyöriä yritettiin repiä irti. "Alusta on hyvän näköinen, niin kuin tämänikäisessä autossa pitääkin olla." Moottorin öljypohja oli rasvainen, ja sain kehoituksen kysyä merkkihuollosta seuraavalla kerralla siitä. Tosin itse luulen että kyse on Punton helmasynnin – öljypohjan ruostumisen – ehkäisystä, siihen kun suositellaan juuri pohjan rasvaamista.
Läpi meni puhtain paperin. Seuraava katsastus lokakuun 2010 ja helmikuun 2011 välillä.
Friday, October 9, 2009
Kuinka ladailijasta tuli puntoilija
Sain ajokortin viime tammikuussa. Se on oma tarinansa se.
Itsenäistä harjoittelua varten piti ostaa auto. En kuitenkaan silloin rohjennut ottaa velkaa, joten ostin 1.500 eurolla yhdeksän vuotta vanhan Lada Samaran. Se oli kova koulu se: autossa oli jos jonkinmoista vikaa ja kirsikkana koko homman päällä ikävä ruosteongelma. Ajelin sillä kuitenkin muutaman kuukauden kohtuullisen tyytyväisenä.
Kesäkuussa mitta tuli täyteen mutta en oikein uskonut, että Samarasta olisi käsirahana juurikaan hyötyä, joten piti odottaaa muutama kuukausi että kertyisi säästöjä.
Syyskuussa ja lokakuun alussa rupesin aktiivisesti etsimään korvaavaa autoa. Kyselin mm. Delta-Autolta uudesta Pandasta, mutta en saanut siihen vastausta (jälkiviisaasti syy on aika selvä). Haaveilin myös muista uusista superminiautoista (kuten Alto, Getz, Aygo), koska ne olisivat juuri ja juuri budjetoitavissa. Mutta haaveeksi se olisi jäänyt ellei...
Samaran talvirenkaat olivat Gummiseppien rengashotellissa kausisäilytyksessa. Sain sieltä sellaista viestiä, että renkaat ovat vaarallisen kuluneet. Totesin, että joko ostan Samaraan uudet renkaat tai ostan uudemman auton, jompi kumpi ennen talvirengaskauden alkua.
Eilen, siis torstaina 8.9., laskeskelin säästöjäni ja maksukykyäni ja totesin, että Delta-Autolla myynnissä ollut vuoden 2004 Fiat Punto 60 Easy 3d olisi juuri ja juuri maksukykyni rajoilla. Ihastuin ajatukseen autosta, joka on juuri huollettu ja jossa on 12 kuukauden ajan Delta auttamassa mahdollisten ongelmien ajan (käyttöturva). Auto näytti myös kuvassa hyvältä, ja sen tiedot näyttivät toimivilta. Laitoin Deltan automyyjälle aamulla sähköpostia, ja sain keskipäivällä vastauksen. Iltapäivällä menin Deltan myymälään katsomaan autoa.
Koeajolenkkinä ajoin Itä-Päijänteentie – Vaajakoskentie – Seppäläntie – Kangasvuorentie – Pupuhuhdantie – Kangasvuorentie – Seppäläntie – Rantaväylä – Vaajakosken moottoritie – Vaajakosen liikenneympyrä – Vaajakosken moottoritie – Rantaväylä – Seppäläntie – Vaajakoskentie – Itä-Päijänteentie. Kävin Pupuhuhdan mäessä testaamassa auton mäkikykyä – saman testin olin tehnyt Samarallekin – ja moottoritiellä testasin maantieajoa. En tiedä, miten Punto vertautuu muihin oikeisiin autoihin, mutta Samaraan verrattuna se oli suorastaan taivaallinen. Kauppojen jälkeen kävin siirtämässä viimeisen kerran Samaraa, ja kyllä Samaralla ajaminen oli Punton jälkeen tuskaa!
Autoni on nyt siis Fiat Punto 60 Easy 3d, mittarissa 107 tkm ja käyttöönotto helmikuussa 2004. Väri on tummansininen metallinhohto ja fiilis tuhat kertaa Samaraa parempi.
Tässä blogissa puntoillaan!
Subscribe to:
Posts (Atom)